Kaikki päävikani
Nyt kun olen kertonut fyysisestä sairaudesta ja siihen liittyvistä oireista, on varmaan aika tuulettaa seuraavaa luurankoa kaapistani; kaikki mielenterveysongelmani ja elämä niiden kanssa. Kaikki nämä pääviat ovat olleet osa elämääni enemmän tai vähemmän aina, tai siis ainakin niin kauan kuin vaan muistan.. Pieni pohjtustus osaan ongelmista löytyy täältä.
Jos lähdetään ihan lapsuudesta liikkeelle, niin minua on alle kouluikäisestä asti jäänyt vaivaamaan useat tapahtumat tai tilanteet, joissa olen "mokannut" jollain tavalla ja sitten se tilanne pyörii päässä vuosia, useimmiten silloin kun pitäisi alkaa nukkumaan. Tähän esimerkkinä tilanne, jossa muistaakseni ~5-vuotiaana astelin etuajassa hissiin, hissin ovet menevät kiinni ja erkaannun vanhemmistani pieneksi hetkeksi. Syytin siis jo silloin itseäni potentiaalisesta uhkatilanteesta. Lisätään tähän vielä se, että minun on ollut aina, lapsesta saakka, suhteellisen "helppoa" valehdella (pienistä ja isommistakin asioista) ja osa näistä valehtelutilanteista on myös sellaisia, jotka ovat jääneet takaraivoon kolkuttelemaan, oli niistä sitten jäänyt kiinni tai ei. Useimmiten valheet jonkun tapahtuman kulusta tai omasta olinpaikasta tai seurasta. Eli kas kummaa näin 20-vuotiaana pää alkaa olemaan aika täynnä tavaraa iltaisin, kun pitäisi alkaa nukkumaan..
Muistan laihduttaneeni ensimmäisen kerran 7-vuotiaana (ensimmäisellä luokalla). Olin aina vähän pyöreä lapsi, en mitenkään lihava, vaan tukeva ja häpesin omaa kehoani ja sitä, etten ollut yhtä laiha kuin paras ystäväni. Ramppasin salaa vaa'alla ja Sooda-koulukalenterissa luki merkkipaaluja "pitää painaa alle 30kg". Näitä tavoitteita en sitten koskaan saavuttanut ja oma keho alkoi häiritä ja hävettää aina vain enemmän. Bonuksena lohtusyöminen 9-vuotiaasta alkaen, harrastamattomuus ja itsehillinnän puute syömiseen liittyen. En vuosien varrella missään vaiheessa lihonut ylipainoiseksi. Häpesin, söin, häpesin lisää, halusin laihduttaa, mutten osannut tai pystynyt. Saatoin jo silloin syödä paketillisen leipää, paketillisen jäätelöä tai levyllisen suklaata yhdellä istumalla. 11-vuotiaasta alkaen olen impulsiivisesti heittänyt itseäni "seurustelusuhteisiin", jotka ovat johtaneet tuhansiin mieltä painaviin tilanteisiin. Poikaystävää poikaystävän perään. Häpeä itsestä oli läsnä joka päivä ja yritin epätoivoisesti paikata puuttuvaa itsetuntoa muilta saadulla hyväksynnällä. Jälkikäteen ajateltuna en varsinaisesti ihmettele, että olin ikäluokkani kesken usein yleinen naurunaihe. Silloin se vain pahensi tilannetta. Jo 13-vuotiaana ravasin viikoittain koulukuraattorilla, useamman kymmentä kertaa itkenyt koulussa käytävällä ja vain yrittänyt viillellä pahaa oloa pois.
Ensimmäisen kerran minulla diagnosoitiin masennus 16-vuotiaana, mutta silloin en ollut valmis käsittelemään asioita. Varsinkaan kun samana ja edellisenä vuonna oli tapahtunut paljon todella hirveitä asioita, enkä halunnut puhua niistä. Iltaiset asioiden päässä pyörimiset olivat eskaloituneet jo niin pahaksi nukahtamisongelmaksi, että usein pelkäsin nukkumaan menemistä. Yritin vain selvitä lukiosta, muistaa hengittää. Samoihin aikoihin aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa, enkä suoraan sanottuna olisi halunnut olla hänen kengissään silloin. Olin todella vaikea. Masentunut, yritin pysyä erossa viiltelystä, pelkäsin hylätyksi tulemista, pelkäsin kaikkien läheisten kuolemaa, pelkäsin olla yksin, mutten jaksanut tai halunnut enää nähdä kavereita vapaa-ajalla. Tunnesöin ja ahdistuin lisää. Aloin säännöllisesti laihduttaa, mietin jatkuvasti syömistä ja sitä, mitä saa syödä ja mitä ei. Podin huonoa omatuntoa herkkujen syömisestä, mutta söin niitä silti. Harrastin enemmän ja vähemmän pakkoliikuntaa.
18-vuotiaana muutin pois kotoa, aloitin verkkovalmennuksen tuella dieetin ja tunsin ensimmäisen muutaman viikon jälkeen, että jos en lopeta tätä ruokien punnitsemista ja pakkoliikuntaa nyt, en välttämättä lopeta sitä enää ikinä. Lopetin ja pian sen jälkeen hain apua opiskelijaterveydestä. Taas diagnosoitiin masennus, tällä kertaa vakava ilman psykoottisia oireita, ja lisäksi ahdistuneisuushäiriö. Masennuslääkkeet kouraan ja odottamaan psykologille pääsyä. Tämä on se vaihe kun tipahdin koulusta. Pääsin psykologille ja lääkkeetkin vaihdettiin, tilanne parani ehkä murto-osan. Sain sairaslomaa koulusta. Vihdoin viime syksynä sain lähetteen psykiatrian poliklinikalle ja olen siellä asiakkaana edelleen. Psykiatriselta heitettiin diagnoosiepäilyksi vielä epävakaa persoonallisuushäiriö ja se kyllä selittää hyvin monta asiaa elämässäni.
Minulle on mahdotonta harrastaa mitään joukkuelajia ja todella vaikeaa harrastaa mitään, mikä tehdään yhdessä toisten kanssa, sillä vertaan itseäni jatkuvasti muihin ja koen valtavaa huonommuuden tunnetta, jos en ole kaikessa paras. Esimerkiksi golf, jota käydän porukalla pelaamassa; olen siinä meistä huonoin, häpeän omia lyöntejä, oma olemassaolo alkaa nolottaa, ahdistaa ja sitten lyönnit menee vielä huonommin.. Tähän kun vielä joku tulee lässyttämään, että "lakkaat vaan ajattelemasta sillä tavalla" tai "golf on hyvä laji kun se kasvattaa luonnetta" ja trust me on vihanhallinttaidot koetuksella. On myös todella vaikeaa sopia esimerkiksi kavereiden näkemistä (siis muualle kuin omaan kotiin) kun en etukäteen osaa ennakoida sattuuko se viikon yksi vähän toimintakykyisempi päivä juuri sille päivälle JA on todella noloa joutua perumaan näkemisiä useasti "vain" sen takia, että musta tuntuu todella pahalta henkisesti ja fyysisesti.
Tällä hetkellä en syö masennuslääkkeitä, sillä ne lopetettiin hyödyttöminä. Tahtoisin kyllä vielä syksyllä kokeilla erilaista lääkettä eri vaikuttavalla aineella. Syön kyllä unilääkettä unettomuuteen ja nukun täysin pillerien voimin. Vasta tänä keväänä uskalsin ensimmäistä kertaa (muutamaa kaveria lukuunottamatta) puhua syömisongelmista ja olen syksyllä menossa ravitsemusterapeutille. Odotan myös aikaa TAYSin väsymystyöryhmälle, kun eivät enää psykiatrisella keksi selitystä tälle lamaavalle väsymykselle. Palaan kouluun elokuussa ja suoraan sanoen se hirvittää.. Tavallaan odotan sitä, että saan vuoden sairasloman jälkeen päiviini taas jotain oikeaa sisältöä. MUTTA kun kärsin edelleen kaikista edellämainituista (ja useista muistakin) oireista, joista moni on nyt paremmin omassa hallinnassa, mutta valtaosa rehottaa ihan ilman kontrollia vieläkin.
Epävakaa persoonallisuushäiriö F60.3
Häiriölle on tyypillistä laaja-alainen tunnetilojen ja minäkuvan epävakaus ja käytöksen huomattava impulsiivisuus. Ihmissuhteet ovat usein intensiivisiä ja epävakaita vaihdellen voimakkaasta ihannoinnista täydelliseen vähättelyyn. Käytökselle on ominaista hylätyksi tulemisen pelko, alttius ärtyä helposti, vaikeus kontrolloida suuttumusta, itsetuhoinen impulsiivisuus ja toistuvat itsemurhayritykset. Epävakaata persoonallisuutta on kutsuttu myös rajatilapersoonallisuudeksi tai borderline -persoonallisuudeksi.
Keskivaikea masennus F32-33
Keskeinen oire on masentunut, surullinen, ärtyinen tai tyhjä mieliala sekä alentunut kyky tuntea mielenkiintoa tai mielihyvää. Muita oireita voi lisäksi esiintyä: unettomuus tai väsymys, laihtuminen tai painonnousu, keskittymis- ja muistivaikeudet, kehon liikkeiden hidastuneisuus tai levottomuus, seksuaalinen haluttomuus, arvottomuuden ja toivottomuuden tunne sekä vakavimmissa tilanteissa kuolemantoiveet tai itsemurha-ajatukset. Oirekuvan vaikeusaste heijastuu yleensä toimintakykyyn. Lievästä oirekuvasta kärsivä kykenee yleensä käymään töissä, joskin tämä vaatii tavallista enemmän ponnistuksia, sillä toimintakyky on jonkin verran alentunut. Keskivaikeasta masennuksesta kärsivän työ- ja toimintakyky on selvästi heikentynyt, ja hän tarvitsee usein sairaslomaa.
Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö F41.1
Tässä häiriössä ahdistuneisuus on pitkäaikaista, voimakkuudeltaan vaihtelevaa, eikä rajoitu mihinkään erityiseen tilanteeseen. Henkilö huolestuu ja murehtii korostuneesti erilaisista tavallisista elämään liittyvistä asioista. Oireisiin kuuluu hermostuneisuutta, vapinaa, lihasjännitystä, sekä muita tyypillisiä ahdistusoireita.
Epätyypillinen syömishäiriö
Jos lähdetään ihan lapsuudesta liikkeelle, niin minua on alle kouluikäisestä asti jäänyt vaivaamaan useat tapahtumat tai tilanteet, joissa olen "mokannut" jollain tavalla ja sitten se tilanne pyörii päässä vuosia, useimmiten silloin kun pitäisi alkaa nukkumaan. Tähän esimerkkinä tilanne, jossa muistaakseni ~5-vuotiaana astelin etuajassa hissiin, hissin ovet menevät kiinni ja erkaannun vanhemmistani pieneksi hetkeksi. Syytin siis jo silloin itseäni potentiaalisesta uhkatilanteesta. Lisätään tähän vielä se, että minun on ollut aina, lapsesta saakka, suhteellisen "helppoa" valehdella (pienistä ja isommistakin asioista) ja osa näistä valehtelutilanteista on myös sellaisia, jotka ovat jääneet takaraivoon kolkuttelemaan, oli niistä sitten jäänyt kiinni tai ei. Useimmiten valheet jonkun tapahtuman kulusta tai omasta olinpaikasta tai seurasta. Eli kas kummaa näin 20-vuotiaana pää alkaa olemaan aika täynnä tavaraa iltaisin, kun pitäisi alkaa nukkumaan..
Muistan laihduttaneeni ensimmäisen kerran 7-vuotiaana (ensimmäisellä luokalla). Olin aina vähän pyöreä lapsi, en mitenkään lihava, vaan tukeva ja häpesin omaa kehoani ja sitä, etten ollut yhtä laiha kuin paras ystäväni. Ramppasin salaa vaa'alla ja Sooda-koulukalenterissa luki merkkipaaluja "pitää painaa alle 30kg". Näitä tavoitteita en sitten koskaan saavuttanut ja oma keho alkoi häiritä ja hävettää aina vain enemmän. Bonuksena lohtusyöminen 9-vuotiaasta alkaen, harrastamattomuus ja itsehillinnän puute syömiseen liittyen. En vuosien varrella missään vaiheessa lihonut ylipainoiseksi. Häpesin, söin, häpesin lisää, halusin laihduttaa, mutten osannut tai pystynyt. Saatoin jo silloin syödä paketillisen leipää, paketillisen jäätelöä tai levyllisen suklaata yhdellä istumalla. 11-vuotiaasta alkaen olen impulsiivisesti heittänyt itseäni "seurustelusuhteisiin", jotka ovat johtaneet tuhansiin mieltä painaviin tilanteisiin. Poikaystävää poikaystävän perään. Häpeä itsestä oli läsnä joka päivä ja yritin epätoivoisesti paikata puuttuvaa itsetuntoa muilta saadulla hyväksynnällä. Jälkikäteen ajateltuna en varsinaisesti ihmettele, että olin ikäluokkani kesken usein yleinen naurunaihe. Silloin se vain pahensi tilannetta. Jo 13-vuotiaana ravasin viikoittain koulukuraattorilla, useamman kymmentä kertaa itkenyt koulussa käytävällä ja vain yrittänyt viillellä pahaa oloa pois.
Ensimmäisen kerran minulla diagnosoitiin masennus 16-vuotiaana, mutta silloin en ollut valmis käsittelemään asioita. Varsinkaan kun samana ja edellisenä vuonna oli tapahtunut paljon todella hirveitä asioita, enkä halunnut puhua niistä. Iltaiset asioiden päässä pyörimiset olivat eskaloituneet jo niin pahaksi nukahtamisongelmaksi, että usein pelkäsin nukkumaan menemistä. Yritin vain selvitä lukiosta, muistaa hengittää. Samoihin aikoihin aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa, enkä suoraan sanottuna olisi halunnut olla hänen kengissään silloin. Olin todella vaikea. Masentunut, yritin pysyä erossa viiltelystä, pelkäsin hylätyksi tulemista, pelkäsin kaikkien läheisten kuolemaa, pelkäsin olla yksin, mutten jaksanut tai halunnut enää nähdä kavereita vapaa-ajalla. Tunnesöin ja ahdistuin lisää. Aloin säännöllisesti laihduttaa, mietin jatkuvasti syömistä ja sitä, mitä saa syödä ja mitä ei. Podin huonoa omatuntoa herkkujen syömisestä, mutta söin niitä silti. Harrastin enemmän ja vähemmän pakkoliikuntaa.
18-vuotiaana muutin pois kotoa, aloitin verkkovalmennuksen tuella dieetin ja tunsin ensimmäisen muutaman viikon jälkeen, että jos en lopeta tätä ruokien punnitsemista ja pakkoliikuntaa nyt, en välttämättä lopeta sitä enää ikinä. Lopetin ja pian sen jälkeen hain apua opiskelijaterveydestä. Taas diagnosoitiin masennus, tällä kertaa vakava ilman psykoottisia oireita, ja lisäksi ahdistuneisuushäiriö. Masennuslääkkeet kouraan ja odottamaan psykologille pääsyä. Tämä on se vaihe kun tipahdin koulusta. Pääsin psykologille ja lääkkeetkin vaihdettiin, tilanne parani ehkä murto-osan. Sain sairaslomaa koulusta. Vihdoin viime syksynä sain lähetteen psykiatrian poliklinikalle ja olen siellä asiakkaana edelleen. Psykiatriselta heitettiin diagnoosiepäilyksi vielä epävakaa persoonallisuushäiriö ja se kyllä selittää hyvin monta asiaa elämässäni.
Minulle on mahdotonta harrastaa mitään joukkuelajia ja todella vaikeaa harrastaa mitään, mikä tehdään yhdessä toisten kanssa, sillä vertaan itseäni jatkuvasti muihin ja koen valtavaa huonommuuden tunnetta, jos en ole kaikessa paras. Esimerkiksi golf, jota käydän porukalla pelaamassa; olen siinä meistä huonoin, häpeän omia lyöntejä, oma olemassaolo alkaa nolottaa, ahdistaa ja sitten lyönnit menee vielä huonommin.. Tähän kun vielä joku tulee lässyttämään, että "lakkaat vaan ajattelemasta sillä tavalla" tai "golf on hyvä laji kun se kasvattaa luonnetta" ja trust me on vihanhallinttaidot koetuksella. On myös todella vaikeaa sopia esimerkiksi kavereiden näkemistä (siis muualle kuin omaan kotiin) kun en etukäteen osaa ennakoida sattuuko se viikon yksi vähän toimintakykyisempi päivä juuri sille päivälle JA on todella noloa joutua perumaan näkemisiä useasti "vain" sen takia, että musta tuntuu todella pahalta henkisesti ja fyysisesti.
Tällä hetkellä en syö masennuslääkkeitä, sillä ne lopetettiin hyödyttöminä. Tahtoisin kyllä vielä syksyllä kokeilla erilaista lääkettä eri vaikuttavalla aineella. Syön kyllä unilääkettä unettomuuteen ja nukun täysin pillerien voimin. Vasta tänä keväänä uskalsin ensimmäistä kertaa (muutamaa kaveria lukuunottamatta) puhua syömisongelmista ja olen syksyllä menossa ravitsemusterapeutille. Odotan myös aikaa TAYSin väsymystyöryhmälle, kun eivät enää psykiatrisella keksi selitystä tälle lamaavalle väsymykselle. Palaan kouluun elokuussa ja suoraan sanoen se hirvittää.. Tavallaan odotan sitä, että saan vuoden sairasloman jälkeen päiviini taas jotain oikeaa sisältöä. MUTTA kun kärsin edelleen kaikista edellämainituista (ja useista muistakin) oireista, joista moni on nyt paremmin omassa hallinnassa, mutta valtaosa rehottaa ihan ilman kontrollia vieläkin.
Epävakaa persoonallisuushäiriö F60.3
Häiriölle on tyypillistä laaja-alainen tunnetilojen ja minäkuvan epävakaus ja käytöksen huomattava impulsiivisuus. Ihmissuhteet ovat usein intensiivisiä ja epävakaita vaihdellen voimakkaasta ihannoinnista täydelliseen vähättelyyn. Käytökselle on ominaista hylätyksi tulemisen pelko, alttius ärtyä helposti, vaikeus kontrolloida suuttumusta, itsetuhoinen impulsiivisuus ja toistuvat itsemurhayritykset. Epävakaata persoonallisuutta on kutsuttu myös rajatilapersoonallisuudeksi tai borderline -persoonallisuudeksi.
Keskivaikea masennus F32-33
Keskeinen oire on masentunut, surullinen, ärtyinen tai tyhjä mieliala sekä alentunut kyky tuntea mielenkiintoa tai mielihyvää. Muita oireita voi lisäksi esiintyä: unettomuus tai väsymys, laihtuminen tai painonnousu, keskittymis- ja muistivaikeudet, kehon liikkeiden hidastuneisuus tai levottomuus, seksuaalinen haluttomuus, arvottomuuden ja toivottomuuden tunne sekä vakavimmissa tilanteissa kuolemantoiveet tai itsemurha-ajatukset. Oirekuvan vaikeusaste heijastuu yleensä toimintakykyyn. Lievästä oirekuvasta kärsivä kykenee yleensä käymään töissä, joskin tämä vaatii tavallista enemmän ponnistuksia, sillä toimintakyky on jonkin verran alentunut. Keskivaikeasta masennuksesta kärsivän työ- ja toimintakyky on selvästi heikentynyt, ja hän tarvitsee usein sairaslomaa.
Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö F41.1
Tässä häiriössä ahdistuneisuus on pitkäaikaista, voimakkuudeltaan vaihtelevaa, eikä rajoitu mihinkään erityiseen tilanteeseen. Henkilö huolestuu ja murehtii korostuneesti erilaisista tavallisista elämään liittyvistä asioista. Oireisiin kuuluu hermostuneisuutta, vapinaa, lihasjännitystä, sekä muita tyypillisiä ahdistusoireita.
Epätyypillinen syömishäiriö
Epätyypillinen syömishäiriö on nimeltään hieman harhaanjohtava, sillä kyseessä on kaikista yleisin syömishäiriö. Suurin osa syömishäiriöitä sairastavista ei täytä kaikkia laihuushäiriön, ahmimishäiriön tai muun määritellyn syömishäiriön diagnostisia kriteerejä, jolloin he voivat saada diagnoosiksikseen epätyypillisen syömishäiriön. Henkilö voi esimerkiksi sairastaa laihuushäiriön oirekuvan mukaista syömishäiriön muotoa, mutta hänen painonsa ei ole laskenut niin paljon, että laihuushäiriön diagnoosin voisi asettaa. Toisaalta henkilö voi kärsiä ahmimishäiriölle tyypillisestä ahmimisen ja oksentamisen kierteestä, mutta oireita ilmenee harvemmin tai kierre ei kestä niin pitkään, kuin ahmimishäiriön diagnoosi edellyttää.
Yleisesti epätyypillisen syömishäiriön oireita voivat olla muun muassa ruuan jatkuva ajatteleminen, syömiseen ja ruokailuun liittyvien tunteiden häiriintyminen sekä syömiskäyttäytymisen vaihtelut paastoamisen, ahmimisen ja normaalin syömisen välillä. Epätyypillistä syömishäiriötä sairastavan tilanne voi kuitenkin olla yhtä hankala kuin laihuushäiriötä tai ahmimishäiriötä sairastavan tilanne ja se voi aiheuttaa elämällä samalla tavalla vakavaa haittaa. Diagnoosista epätyypillinen syömishäiriö ei siis voi vetää sellaista johtopäätöstä, että sairaus olisi helpompi tai kevyempi hoidon muoto olisi aina riittävä. Hoito on aina suunniteltava yksilöllisesti oirekuva huomioiden. Usein epätyypillisiä syömishäiriöitä tulee hoitaa samoin periaattein kuin muitakin syömishäiriöitä.
Ei-elimelliset unihäiriöt F51Unettomuus, liikaunisuus, uni-valmerytmin häiriö, unissakävely, yölliset kauhukohtaukset, painajaisunet.
-P
Kommentit
Lähetä kommentti